Kaikkea, mitä näytelmältä voi toivoa

Kokki, vaimo, varas ja rakastaja on Peter Greenawayn vuoden 1990 elokuvaan perustuva näytelmä. Näytelmä tuo lavalle monenlaisia aspekteja, kuten ihka oikean keittiön, vastakkainasettelua ja kirjavan puvustuksen. Se pyrkii käsittelemään nykyaikaista kulttuuria, jossa ihmisen ylettömyys on mennyt uudelle tasolle. Näytelmää esitettiin KOM-teatterissa 15.2-17.5.2017.

Näytelmä on tyyliltään hyvin monipuolinen. Siinä voisi sanoa olevan kaikkea, ja paikoitellen vaikuttaakin siltä, että katsojan ei ole tarkoituskaan ymmärtää tai havaita jokaista tapahtumaa lavalla. Näyttämö on suurikokoinen, ja sen päällä on esimerkiksi oikea keittiö ja ravintolan ruokailutila. Taustalla olevat kaksi näyttöä näyttävät jatkuvaa videokuvaa kameroista, jotka seuraavat tapahtumia lähempää tuoden ilmi yksityiskohtia. Välillä näytelmä karkaa kokonaan ulos teatterista kameroiden seuraamana tehden miljööstä vielä monipuolisemman.

Puvustuksen voisi sanoa olevan ainutlaatuista ja hyvin monipuolista. Ranskalaissyntyisellä Richardilla on 1500-luvulta kotoisin oleva barokkityylinen asu, joka täydentää täydellisesti tämän roolia ranskalaisena herrasmiehenä. Kokilla ja tämän apulaisella on normaali työasu, joka tuo selkeästi ilmi näiden ammatin. Huonokäytöksisen Spranglerin roolia täydentävät tämän räsäinen nahkatakki ja pipon sekä aurinkolasien yhdistelmä. Ulkoinen olemus luo raggarimaisen vaikutelman jo heti alussa ja sopii täydellisesti Spranglerin käytöksen kanssa yhteen.

Tyylilajinkaan osalta ei ole vedetty tarkkaa viivaa. Näytelmä sisältää paikoitellen pääosin tragediaa ja komediaa. Esimerkiksi näytelmän alussa Sprangler esittää alatasoisia solvauksia tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan ja käyttäytyy sivistyneistöä kohtaan moukkamaisesti tavalla, joka saa yleisön monta kertaa naurun valtaan. Kuitenkin ihmissuhdetragediat, kuten Georginan ihastuminen toiseen henkilöön ja joukkomurha, luovat tragedian piirteitä.

Eri kulttuurien tyylipiirteet tulevat vahvasti ilmi näytelmässä. Ranskalaisia pidetään keimailevina viininlitkijöinä Hercule Poirot -viiksineen ja vahvoine aksentteineen. Näytelmä ottaa kantaa myös lihansyöntiä koskeviin ongelmiin ja leikittelee mielikuvalla siitä, että lihansyönti tulisi johtamaan kannibalismiin.

Näytelmää voisi luonnehtia kattavaksi kokonaisuudeksi, joka varmasti jättää katsojan miettimään jälkikäteen. Se tuo lavalle jotain sellaista, jossa on jotain kaikille ja joka saa katsojan kunnioittamaan teatterin hyväksi nähtyä vaivaa.

Posted by Antti Nummela

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *