Veriruusut on visuaalinen kokemus

KOM-teatterin ohjelmistossa parhaillaan esitettävä Veriruusut on pakahduttava ja autenttisen totuudenmukainen kuvaelma Suomen sisällissodan naisten oloista sekä naiskaartista. Kertomus sijoittuu Valkeakoskelle paperitehtaalle, jossa kuusi naista ahertaa pitkiä päiviä. Kun 15-vuotias Sigfrid (Helmi-Leena Nummela) saa tehtaalta ensimmäisen työpaikkansa, hän kokee heti kylmän ja kolkon todellisuuden ajan miesten ja naisten asemien epätasa-arvosta. Sigfridin onneksi tehtaan muut naistyöntelijät ottavat hänet suojatikseen. Yhdessä naiset välttelevät paperitehtaan pomon seksuaalista ahdistelua, puhuvat muodista ja pohtivat tasa-arvoa. Kun Suomessa talonpoikien ja torppareiden välit radikalisoituvat, Valkeakosken naiset eivät jää tumput suorina odottamaan lopputulosta.

Erinomaisten näyttelijäsuoritusten ja kompaktin juonen lisäksi visuaalinen näkemys eli lavastus, valot sekä musiikki herättävät voimakkaita tunteita ja ovat äärimmäisen olennaisessa osassa näytelmää. Visualisointiin on selvästi käytetty aikaa. Teos on heti moniulotteisempi. Kokonaisuutena näytelmä on kuitenkin helposti hallittavissa eikä liian vaikea katsottavaksi.

Ensimmäisenä lavalta katsoja huomaa itsensä ympäri pyörivän, kehämaisen näyttämön, joka toimii tupana, tehdastyömaana sekä sisällissodan taistelutantereena. Pyöriessään se kuvastaa raskaita paperikoneita ja ajan kulkua. Katsomoon päästäkseen on yleisön kuljettava lavan poikki. Lava toimii symbolisena vertauskuvana sille, kuinka voimme joutua samaan tilanteeseen, jossa suomalaiset ovat olleet vuonna 1918. Kun näyttelijä käyttävät ympyrää edukseen, se on kuin silmäruokaa katsojalle. Rekvisiitat on aseteltu lavan molemmin puolin. Ympyränäyttämön lisäksi näyttelijöillä on siis huimasti liikkumatilaa. Vanhat puukalusteet, räsymatot ja 1900-luvun alun materiaaleista tehdyt vaatteet luovat uskottavan kuvan vanhasta Suomesta.

Nykyaikainen valotekniikka ja musiikki vievät katsojan historiaan. Tomi Suovankosken fantastiset valo- ja sumuefektit luovat ihokarvoja nostattavaa todellisuutta, eivätkä ne jätä jälkeensä ainuttakaan ongelmakohtaa. Sumuinen näkymä naisista, housut jalassoissaan, pitämässä aseita käsissään realisoi senhetkisen naisten aseman ja sodan. Valojen avulla kohtauksiin tuodaan toivoa tai korostetaan niiden ankeutta.

Uuvuttavaa työtä ja tuskaisaa tunnelmaa terästää bassoryminämämäinen sekamelska. Musiikki ei ole mieleeni, sillä se muistuttaa minua 90-luvun reiveistä, joissa nuoret tanssivat kolme päivää yhteen menoon syömättä ja juomatta. Lopputuloksena täysi uupuminen tai äärimmäisissä tapauksissa kuolema. Hetken musiikkia kuunneltuani mieleni muuttuu kuitenkin täysin. Nautin lopputuloksesta. Näytelmän aikana kuullaan myös tuutulauluja sekä lopuksi Elviira Willimanin tuottama Veriruusut-kappale. Kyseisen kappaleen aikana monella nousevat karvat pystyyn ja juuri nähty taideteos saapuu päätökseen.

 

Posted by Petra Lohi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *