Valokuvat osana mediaa

Okko Leon näytelmässä Pimeä huone pohditaan valokuvauksen kautta, mikä on oikein ja väärin, mikä on valokuvaajan vastuu omasta teoksestaan ja miten kärsimystä on oikeus kuvata. Näytelmän kohtausten aikana valotusta muutettiin pimeämmäksi, mistä tuli mieleen näytelmän nimi pimeä huone, joka voi viitata pimiöön eli huoneeseen, jossa valokuvia kehitetään. Näytelmässä valokuvausta käsiteltiin sekä perinteisellä tavalla että nykyaikaisella tavalla. Useasti lavalla nähtiin neulansilmäkamera, jolla kuvia otettiin hitaasti. Näytelmässä myös pohdittiin kuvien jakamista mediaan.

Suomen Kansallisteatterin Willensaunassa esitetyssä näytelmässä oli ainoastaan kolme näyttelijää, mutta he saivat silti kokonaisuuden toimimaan hyvin. Lavasteena käytettiin paljon taustaa, jonne heijastettiin kuvia ja videopätkiä. Ne elävöittivät näytelmää ja saivat siihen jotain kiinnostavaa ja uudenlaista lavastusta, jollaista en ollut itse aikaisemmin nähnyt. Näyttelijät käyttivät myös taitavasti nonverbaalista viestintää. He pystyivät tuomaan esille tunnelman eleiden ja ilmeiden avulla sanomatta mitään. Lava oli aika pieni, joten ilmeet ja eleet pystyi näkemään hyvin ja ilmapiirin aistimaan. Myös äänensävyjen vaihtelu toi mielestäni tunnetilat hyvin esille. Erityisesti Seemuksen näyttelijä Seppo Pääkkönen onnistui mielestäni välittämään emootioita hyvin. Riitan näyttelijä Pirjo Määttä käytti hyvin kehonkieltä, mutta hänen äänenkäyttönsä oli mielestäni aika vaatimatonta.

Näytelmän päähenkilö oli Hannes (Tero Koponen), ja hän lähti sotakuvaajaksi Libyaan. Hänen tavoitteensa oli ottaa täydellinen kuva ja tehdä valokuvaajaisänsä ylpeäksi. Tämän takia Hannes päätyi lavastamaan kuvan lasten kärsimyksestä odottamalla täydellistä valotusta. Tällöin hänen otoksensa ei ollut enää todellinen, vaikka se olisikin ollut täydellinen taiteellisesti.

Tuntuu olevan nykypäivää, että valokuvaajat ottavat lehtien etusivuille koko maailmaa puhuttavia kuvia, joissa näkyy kärsimystä. Voiko kuvaamalla näitä karmeita tapahtumia saavuttaa jotain hyvää? Tuleeko asioihin muutosta, kun ne saadaan koko maailman tietoisuuteen, vai ovatko ne enää vain osa jokapäiväistä mediasaastetta, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Nykyään sosiaalisen median takia emme voi kaikista otoksista tietää, ovatko ne oikeasti kuvajournalismia vai jotakin muuta.

Hanneksen näyttäessä kuvansa isälleen ja siskolleen he tajusivat, että kuva oli lavastettu. He olisivat toivoneet, ettei Hannes levittäisi sitä vaan hävittäisi sen, sillä heidän mielestään ei ollut oikein jakaa kuvia, jotka oli otettu toisten kärsimyksen kustannuksella. Tässä kohtaa päästään miettimään, onko taide niin vapaata vai onko sillä joitakin rajoitteita.

Posted by Emmi Metsäportti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *