Ylioppilaan puhe kevät 2018

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot’ olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.
Hyvä juhlaväki, opettajat, vanhemmat, muut vieraat sekä ennen kaikkea opiskelijat. Minun on kunnia olla puhumassa kaikkien tänä keväänä valmistuneiden pohjislaisten puolesta. Äskeisen laulun sanat on kirjoittanut Eino Leino, joka aikoinaan pääsi näkemään Suomen itsenäistymisen sekä valitettavasti myös verisen sisällissodan. Muutokset eivät aina synny helposti, mutta ne ovat välttämätön osa elämää. Meidän vuosiluokkamme on päässyt todistamaan monia suuria muutoksia lukiossa. Vanha opetussuunnitelma on jäänyt taakse ja sähköiset opetusmateriaalit sekä uudet metodit ovat ilmestyneet oppitunneille.

Mutta kaikkein suurin muutos on varmaan ollut lukiomme muutto pois varsinaisesta Pohjois-Tapiolasta. Enemmistö on tyytyväinen muutokseen, mutta alkuun oli paljon pohdintaa siitä, säilyykö Pohjiksen identiteetti ennallaan. Otaniemi on kieltämättä muuttanut lukiotamme, mutta onneksi koulun identiteetti rakentuu sen opiskelijoista. Me olemme koulumme keulakuva ja meidän toimintamme luo Pohjiksen ilmapiirin. Olen oppinut ymmärtämään sen, että lukio ei koostu vain seinistä, luokkahuoneista ja arvosanoista. Lukio koostuu ihmisistä.

Me opiskelijat olemme saaneet aikuistua ja itsenäistyä Pohjiksen hellässä huomassa opiskelijatovereiden, opettajien, perheiden ja muiden auttavien ihmisten kannustamina. Ylioppilaslakki on symboli siitä, että olemme aherruksellamme ja muiden tuella saavuttaneet yhden tärkeimmistä merkkipaaluista Suomen koulutusjärjestelmässä.

Presidentti Paasikivi aikoinaan totesi: “Kaiken viisauden alku on tosiasiain tunnustaminen.” Tosiasia on, että tähän asti olemme vasta harjoitelleet elämää varten ja nyt koittaa aika ottaa ohjat lopullisesti omiin käsiin. Lukiossa olemme opiskelleet paljon kirjoista, mutta näiden muutaman vuoden aikana olemme oppineet elämästä muutakin kuin derivaattoja. Täysi-ikäisyyden myötä olemme saavuttaneet vapauden ja käytämme nyt sitä vapautta valitessamme sen polun, jota lähdemme lukion jälkeen seuraamaan.

Kun aloitin lukion, ajattelin, että lukion olemus rakentuu yhdestä tehtävästä: ylioppilastutkinnon suorittamisesta. Uskoin, että tämä on vain välietappi pidemmällä matkalla kohti korkeakoulututkintoa ja ammattia, mutta se on vain puolet totuudesta. Lukio ei ole vain koulu, jossa keskitytään pelkästään ylioppilaskirjoituksiin, vaan se on ennen kaikkea paikka, joka tuo ihmisiä yhteen. Oletan, että muutkin ylioppilaat näkevät lukion tärkeimpänä antina ystävät ja yhteiselon, jotka ovat tehneet matkasta kohti valkolakkia – jokseenkin – miellyttävämpää.

Tämä koulun yhdistävä voima on ollut merkittävässä asemassa ennenkin. Sata vuotta sitten Suomi koki sisällissodan, joka jakoi kansan pitkäksi aikaa kahtia. Punaisten ja valkoisten välejä haluttiin eheyttää, ja mikä olisi ollutkaan parempi tapa tuoda eri sosiaaliluokat yhteen kuin päästää näiden lapset saman koulun penkille. Julkinen koulutus omalta osaltaan auttoi jakautuneen kansan yhdistämistä, eikä tätä ominaisuutta sovi unohtaa nykypäivänäkään. Eriarvoisuuden ja monikulttuurisuuden lisääntyessä on taas akuuttia tuoda eritaustaiset ihmiset sopuisasti yhteen. Tämä on tärkeää myös lukiossa.

Lukio on vaatinut meiltä kaikilta paljon työtä, eikä se työ aina ole saanut palkintoa. Kaikki varmaan tietävät sen tunteen, kun ei olekaan saanut aikaan niin paljon kuin olisi halunnut, joko opiskelussa tai muuten. Mutta jos me olemme jotain saaneet aikaan, niin se on pohjislainen yhteishenki. Ja sen me jätämme jälkeemme jatkaville ja tuleville pohjislaisille. Siitä voimme olla ylpeitä emmekä me saa unohtaa sitä, vaikka polkumme nyt erkanevatkin.

Hyvät ylioppilaat, me olemme tehneet tehtävämme täällä.

Posted by Tomi Kotiluoto