Koputus, pamaus, hiljaisuus

Koputus, pamaus, hiljaisuus

 

Tihkusateen hämärästä alkoi näkyä yksinäinen valopiste. Polkupyöräilijä lähestyi nopeasti. Hänellä oli kiire. Alvar polki minkä jaloillaan pystyi. Häntä odotettiin. Häntä odotettiin parin virstan päässä Ilonan kotona. Alvar ja hänen tyttöystävänsä Ilona olivat päättäneet tehdä sen jo kuukausia sitten, mutta nyt vihdoin oli koittanut tapahtumien yö. “Perkele!” Alvar kirosi osuessaan kuoppaiseen kohtaan soratiellä liian lujaa. Silti hän jatkoi matkaa paahtaen halki öisten vehnäpeltojen läpi.

Alvar nousi rakennuksen ulkoportaat, koputti oveen, odotti. Ei vastausta. Hän koputti uudelleen, ja samassa Ilona avasi oven moikaten häntä. Yleensä he olivat läheisempiä ja puhuivat enemmän, mutta tänään molemmat olivat vaitonaisina. Kumpikin tiesi, mitä tuleman pitää. Ilonan koti oli suurehko kaksikerroksinen rivitaloasunto, jossa oli suuri metsää vartioiva terassi ja moderni sisustus. Silti Alvar tunsi ilman tunkkaiseksi ja valkoisten seinien kaatuvan päällensä tuossa olohuoneessa. Hän ei voinut pysyä paikallaan. Hän vaelteli kemiallisella tavalla puhtaan tuoksuiseen keittiöön. Hän valutti vettä hanasta jokusen aikaa, mutta vesi oli vain haaleaa. Haaleaa kuten hänen mielensä tällä hetkellä, täynnä ristiriitaisia tunteita.

 

“Oletko valmis, kulta?” kysyi Alvar suljettuaan hanan yhä janoisena.

“Olen.”

“Ja tavarat, nehän ovat valmiina autossa?” Alvar varmisti.

“Tietenkin! Enää lipas puuttuu”, totesi Ilona: “Se on minulla mukana.”

“Eiköhän lähdetä?”

“Sä ajat”, ilona totesi lähes käskyttävästi.

 

“Vaan onko tämä varmasti kannattavaa? Hoituuko homma suunnitellusti? Eihän varmasti jäädä kiinni?” ajatteli Alvar mielessään ja melkein toivoi, että olisi nämä ääneen todennut. Hän oli viimeisen kuukauden ajan joka yö pohtinut aivonsa puhki tätä asiaa. “Olenko tulossa hulluksi?” Toinen puoli hänessä halusi lopettaa, mutta toinen käski pysymään suunnitelmassa.

 

“Mitä mietit, rakas?” kysyi Ilona.

“En mitään ihmeitä. Kyllähän sitä saa ennen miettiä”, vastasi Alvar melkein suuttuneesti.

 

Alvar tiesi, ettei siinä kävisi hyvin. Hän kyllä tiesi mutta silti jatkoi. Alvar kipusi auton ohjauspyörän taakse ja peruutti hitaasti ulos autotallista. Niin he lähtivät matkaan. Vaitonaisina he katsoivat ulos ikkunasta mustaan yöhön auton kiitäessä maantietä kohti kaupunkia.

Ilona yritti kaikkensa pitää mielensä kurissa, mutta hän ei voinut olla näkemättä sivupeilistä Jyriä, naamallaan virne. Se sama virne, jota hän oli joutunut kymmeniin kertoihin katsomaan yhä uudelleen ja uudelleen mökillään. Tänään olisi viimeinen kerta, ja virne olisi Jyrin sijaan varmasti Ilonan kasvoilla. Tai niin hän halusi itselleen uskotella. Jyri oli kuitenkin perheenisä, ehkei hän ansainnut kuolla huolimatta niistä hirveistä tunneista ladossa silloin, kun Ilona oli ollut vielä pikkutyttö. Jyrillä oli lapsia, tavallisia ja onnellisia lapsia. “Toivottavasti”, Ilona mielessään toisti lähes valmiina pysäyttämään auton käsijarrusta mennäkseen koputtamaan mäntyvanhusta.

Auto ajoi kerrostalon pihaan. Rapun ovi oli lukossa. “Saatana.” Kuin ihmeen kaupalla vanha mummo käveli portaita alas ja käytävän läpi oven luokse. Samalla ovenavauksella Ilona ja Alvar luikkivat sisään. Rappu haisi tupakansavulle ja hielle. Alvar ei voinut lakata ajattelemasta, että pian tähän kamalaan lemuun tulisi sekoittumaan myös veren haju. He nousivat hissillä kolmanteen kerrokseen valvontakameroita välttääkseen. “Höyssä”, luki ovessa. Se oli oikea ovi. Jyrin oli se ovi. Alvar otti pistoolin repustaan ja pimpotti ovikelloa.

 

“Hätäkeskus. Kuinka voin auttaa?”

“Viereisestä asunnosta kuuluu sydäntäsärkeviä huutoja, kuin sikaa tapettaisiin”, vastasi mummo kysymyksiin kerrottuaan sijaintinsa.

“Olemme lähettäneet sinne kaksi partiota. Apu tulee pian”, hätäkeskuspäivystäjä totesi. Samassa päivystäjä kuuli puhelimen linjoja pitkin aseen pamauksen. “Ammutaan!” huusi hän radioon poliisipartioille. Hän jäi kuuntelemaan.

 

Toinen pamaus. Kolmas. Hiljaisuus.

 

Posted by Olli Särkilahti